Palkattomasta työstä mahdollisuuksien politiikkaan | Airi Triisberg


Viisi vuotta sitten kuuluin Tallinnassa taidetyöläisten kollektiiviin, jonka tavoite oli perustaa ammattiyhdistys puolustamaan prekaaristen kulttuurityöläisten yhteiskunnallisia ja taloudellisia oikeuksia. Tämä osoittautui monimutkaiseksi tehtäväksi. Ammattiyhdistysliike näyttää menestyvän paremmin olosuhteissa, joissa tuotanto on tiivistetty tilaan ja aikaan, kun taas taide- ja kulttuurityöläisten työolot ovat tavallisesti lyhytkestoisia, katkonaisia ja hajanaisia. Ensisijainen haaste ammattiyhdistyksen perustamisessa taidekentälle liittyykin kysymyksiin ”missä” ja ”milloin”. Kuinka paikantaa kollektiiviset kamppailut, kun toimitaan fragmentaarisessa työtodellisuudessa, jota leimaa yksilöllistäminen sekä työpaikkojen ja työntekijöiden jatkuva vaihtuminen?

Hajallaan olevien työläisten järjestäytymisen haaste ei tietenkään ole uusi. Se oli jatkuva huolenaihe feministisen aktivismin ja teorian piirissä ammattiyhdistystaisteluiden käydessä kiivaimmillaan 1970-luvulla. Sen lisäksi, että pyrkivät tunnistamaan palkattoman uusintavan työn kapitalistisen kasautumisen tärkeäksi resurssiksi, feministipoliitikot ponnistelivat laajentaakseen työväenluokan taistelun sfääriä sen erioikeuksisen tehdasympäristön ulkopuolelle. Tämä tavoite kävi yhteen autonomisen marxilaisen teorian piirissä 1970-luvulla kehitetyn ”sosiaalisen tehtaan” käsitteen kanssa. Sen mukaan fordilainen tuotantolinja oli sosiaalinen järjestelmä, joka ulottui kauas tehtaan seinien ulkopuolelle kattaen myös kapitalistisen yhteiskunnan palkattomat työläiset. Tästä huolimatta feministiset pyrkimykset palkattomien kotityöläisten järjestäytymiseksi eivät istuneet vaivatta ammattiyhdistysliikkeen strategioihin. Suuria vaikeuksia ilmeni muun muassa silloin, kun feministiaktivistit yrittivät mobilisoida kotityöläiset lakkoon—naiset kieltäytyivät keskeyttämästä hoivatoimiaan, koska se olisi vaikuttanut heidän hoivattaviensa hyvinvointiin.

Kenties ei ole sattumaa, että tuoreissa artikkeleissa prekaarisesta työvoimasta näkyy kasvava kiinnostus taiteen ja kotitöiden samankaltaisuuksiin. Feministiteoreetikko Marina Vishmidtin mukaan molemmat piirit on sijoitettu jollain tavoin palkkatyösuhteiden ulkopuolelle. Toisin kuin muita kapitalististen yhteiskuntien työmuotoja, niitä ei pidetä tuottavina, eikä niitä tunnusteta sosiaalisesti palkan, sopimusten ja sääntelyn muodossa.1 Toisin sanoen sekä taide- että hoivasektoreita leimaa tietty monitulkintaisuus, jonka piirissä ero ”työn” ja ”ei-työn” välillä taipuu luhistumaan. Ammattiyhdistysliikkeen kontekstissa tämä on toden totta ongelma—ammatillisen järjestäytymisen malli ei ole kovin tehokas mobilisoimaan palkattomia työläisiä, jotka ovat eristäytyneet keittiöihinsä, makuuhuoneisiinsa ja koteihinsa. Vaan kenties tämä näennäinen yhteensopimattomuus voidaan käsitteellistää epäonnistumisen sijaan mahdollisuudeksi, joka ohjaa meitä kohti palkattomien ja prekaaristen työläisten kokemuksista rakennettuja kamppailun muotoja. Miten siis ideoida työtaisteluita, jotka on kytketty tavanomaisten palkkatyösuhteiden ulkopuolelle?

Yksi kiinnostava esimerkki moisesta poliittisesta ideoinnista on vuoden 1972 Wages for Housework -kampanja. Italian Padovassa perustettu kampanja julkisti vaatimuksen naisten piilevän yhteiskunnallisen työn tunnustamisesta palkalla. Silvia Federici kirjoittaa, että kampanjaa ohjasi ymmärrys siitä, että palkka ei ole pelkkä sekki vaan yhteiskunnallisen järjestäytymisen poliittinen keino.2 Sen myötä palkan myöntämistä ei pidetty kumouksellisena tavoitteena vaan kumouksellisena strategiana, joka vaatii kapitalististen yhteiskuntasuhteiden uudelleenjärjestämistä ja horjuttaa sitä roolia, joka naisille on kapitalistisessa työnjaossa määrätty.3 Siispä sen sijaan, että olisi tavoitellut pääsyä tavanomaisten palkkatyösuhteiden piiriin, Wages for Housework osallistui pohjimmiltaan kamppailuun pääomaa vastaan eikä niinkään sen puolesta.4 Tämä eron tekeminen puolesta ja vastaan välille on se ratkaiseva osatekijä, joka erottaa Wages for Housework -kampanjan ammattiyhdistysliikkeen palkkaneuvotteluista. Lisäksi se on käsitteellinen ydin siinä poliitisessa näkökulmassa, joka autonomisella marxilaisuudella on tarjota työläisille, jotka pyrkivät autonomiaan sekä pääomasta että valtiosta. Kuinka sitten ymmärtää tätä poliittista näkökulmaa taidetyöläisten prekaarityön vastaisen kamppailun valossa?

Seuratessani taidetyöläisten järjestäytymishankkeita olen usein todistanut kamppailun kierteen alkua. Tämä on valintojen tekemisen aikaa, jolloin asetetaan prioriteettejä, muotoillaan tavoitteita ja sovitaan strategioista. Noissa tilanteissa keskustellaan usein siitä, puhuako työläisten vai taiteilijoiden subjektiasemasta, aloittaako palkkaneuvottelut tiettyjen taidelaitosten kanssa vai lähestyäkö suoraan poliittisen päätöksentason eri portaita, järjestäytyäkö ammattiliittoihin vai epämuodollisiin verkostoihin, ja pysyäkö taidesektorin rajojen sisäpuolella vai solmiako liittolaisuuksia muiden sektorien prekariaatteihin. Noiden toistuvien valintojen joukossa on eräs vaihtoehto, joka hylätään muita useammin: kehittää itseorganisoituvia yhteisötalouksia, jotka ehkäisisivät prekaarisuutta resursseja, asuntotiloja ja hoivatyötä jakamalla.

Haluaisin seuraavaksi tarkastella lähemmin tuota monitulkintaista asemaa, joka taiteella ja hoivatyöläisillä näyttää olevan yhteistä suhteessa tavanomaisiin palkkatyösuhteisiin. Tämän ilmiön kriittinen lähestyminen suuntautuu usein tämän näennäisen välitilan nujertamiseen, esimerkiksi korostamalla sen tärkeyttä, että taide- ja hoivatyöläiset tunnustettaisiin työläisiksi. Kannattaa silti myös kysyä, mitä palkattomat työläiset hyötyisivät moisesta uudelleenmäärittelystä? Eihän työ kuitenkaan ole vapautus. Silvia Federicin sanoin: “Työ kapitalistisessa järjestelmässä on riistoa, eikä riistetyksi tulemisessa ole iloa, ylpeyttä tai luovuutta.”5 Kenties taide- ja hoivatyöläisten palkattoman välitila-aseman politisoinnin dilemma voidaan ratkaista toisella tavalla? Eräs vaihtoehto voisi olla radikalisoida taide ja koti alueiksi, joilla voisi kehkeytyä post- ja ei-kapitalistisia käytäntöjä.

Kun kävin viimeistä kertaa taidetyöläisten kokoontumisessa, päädyin liittymään asuntoyhteisöön. Taidetyöläisten järjestäytymisen rutiinikäytäntöihin verrattuna se on täysin erilainen poliittinen projekti, joka perustuu palkkatyöstä kieltäytymiseen sen ehtojen parantamisen sijaan. Vetäytyminen yhteiskuntajärjestyksestä, joka on niin syvästi alisteinen palkkatyölle on kuitenkin vain kolikon yksi puoli ja nivoutuu olemassaolevien yhteiskuntasuhteiden muutoksen politiikkaan. Yhteisöasumisen kontekstissa muiden taloudellisten realiteettien rakentamisen vastahegemonisella projektilla on juuret kodinhoidon piirissä. Tämä viittaa siihen, että vaihtoehtoisten elämän ylläpitämistapojen ideoinnin ja kehittämisen horisontti on läheisesti kytköksissä perustarpeiden, kuten ruoan, majoituksen ja hoivan, tyydyttämiseen. Yhteisöasumishankkeiden kehyksessä tähän voidaan lukea sellaisia käytäntöjä kuten omistussuhteiden yhteistäminen ja kollektiivisten omistusmuotojen kehittäminen, uusintavan ja hoivatyön kollektivisointi, sukulaissuhteiden queering sekä omavaraiseen ruokatuotantoon pyrkiminen. Lienee jopa tärkeintä, että kollektiiviset taloudelliset kokeilut ovat kuitenkin kytköksissä halutaloutemme työlääseen muutosprosessiin.

Feministiset talousmaantieteilijät J.K. Gibson-Graham korostavat, että saavuttaaksemme tavoitteen toisenlaisista talouksista ja maailmoista, meidän täytyy tehdä itsestämme “niiden emergenssin mahdollisuuden ehto.”6 Gibson-Grahamin mukaan tämä vaatii päivittäistä uudelleenkouluttautumista ja kehomme ja älymme vakuuttamista omaksumaan perustavanlaatuisen erilaisen asenteen ja yhteyssuhteen maailmaan nähden.7 Taiteen tai kodin käsitteellistäminen post- ja ei-kapitalististen käytäntöjen potentiaaliseksi alueeksi vaatisi siten näiden piirien politisoinnin uusien subjektiivisuuksien ja uusien taloudellisten käytäntöjen tuotannon tiloiksi. Taidetyöläisten kamppailussa prekaarista työtä vastaan tämä voisi esimerkiksi merkitä siirtymistä pois pyrkimyksistä parantaa taiteen harjoittajien kuluttajastatusta kapitalistisessa taloudessa ja kohti kokeiluja itseorganisoitumisen muodoilla, jotka perustuvat halulle ideoida vaihtoehtoja kapitalismille.



Alaviitteet:

1) Vishmidt, Marina (2010) Self-Negating Labour: A Spasmodic Chronology of Domestic Unwork, teoksessa: Choi, Binna, Tanaka, Maiko (Eds) The Grand Domestic Revolution – User's Manual (Utrecht: Casco), ss. 53-88.
2) Silvia Federici (2012), Introduction in: Revolution at Point Zero, Housework, Reproduction and Feminist Struggle (New York: Autonomedia, 2012), s. 7.

3) Silvia Federici (1975), Counterplanning from the Kitchen, uudelleenjulkaistu teoksessa: Revolution at Point Zero, s. 39.
4) Emt., s.29
5) Silvia Federici (1984), Putting Feminism Back on its Feet, uudelleenjulkaistu teoksessa: Revolution at Point Zero, s. 59.
6) Gibson-Graham, J.K. (2006) A Postcapitalist Politics (Minneapolis: University of Minnesota), s. 7.
7) Emt.


Airi Triisberg
on Tallinnassa asuva taidetyöläinen, joka toimii kirjoittajana, kuraattorina ja järjestäjänä. Häntä kiinnostavat poliittisen aktivismin ja nykytaiteen käytäntöjen toisiinsa limittyvät kentät, gender- ja seksuaalisuuskysymykset, kollektiiviset työskentelymetodit, itseorganisoituminen ja kamppailu prekaarisia työoloja vastaan niin taidekentällä kuin muuallakin.

 
  • Facebook
  • Google+
  • Twitter
  • Linkedin